Rotinoita vauvaperheeseen

Perheeseemme syntyi joulukuun alussa pieni poika. Neuvola välitti meille, kuten muillekin kotikaupunkini vauvaperheille, ystävällisen kirjeen, jossa paikallinen Karjala-seura tarjoutui tuomaan rotinat.

Miten ihana yllätys!

Saimme suuren rinkelipullan, pikkuleipiä kahta lajia ja – tietenkin – karjalanpiirakoita. Korona-aikana seuran tarjoukseen oli tartuttu vähemmän, mutta toimitus onnistui terveysturvallisesti maskit kasvoilla. Pienet kuulumisetkin vaihdettiin, juuret kerrattiin ja tultiin tutuiksi.

Olin eleestä lämpimästi ilahtunut, ja leivonnaiset maistuivat pitkään.

Vanhan rotinaperinteen ideana on viedä synnyttäneelle äidille ruokaa ja valmista tarjottavaa vauvaa katsomaan tulevia vierailijoita varten, jotta äidille jää aikaa levätä ja keskittyä vauvan hoitoon. Siinä on jotain ikiaikaista. Kun vauva syntyy, äidin tunteet myllertävät, imetystä opetellaan ja fyysinen toipuminenkin vie aikaa. Odottamaton apu osuu oikeaan.

Rotinoita toimittaessaan seura siirtää samalla perinteitä eteenpäin uusille sukupolville. Olen miettinyt viime aikoina Laila-mammani evakkomatkaa paljon. Ehkä se liittyy juuri elämäntilanteeseen, omien lasten syntymään. On kai tavallista, että kiinnostus omiin juuriin kasvaa näissä hetkissä.

Mammani ei koskaan palannut menetettyyn Karjalaan. Hän eli hyvän elämän Jokioisilla ja sai kaksi tytärtä, joista nuorempi on äitini. Meitä on miljoona suomalaista, joilla juuret ovat luovutetussa Karjalassa. Forssan seudullekin tuli yli 900 evakkoa.

Evakot sopeutuivat uusille asuinalueille ympäri Suomea, elämä jatkui. Isossa kuvassa Suomi kai hoiti evakkonsa aika hyvin. Silti asiaan liittyi kipeitä puolia; vähättelyn tunnetta, ulkopuolisuutta, kaipuuta ja katkeruuttakin.

Sain joulun alla tädiltäni kuvan mamman lapsuuden kotitalosta, joka välirauhan aikana ehdittiin rakentaa poltetun tilalle. Kuva on muutaman vuoden takaa, joten – hämmästyttävää kyllä – talo on siellä vielä pystyssä, Peron kylässä, Viipurin maalaiskunnassa.

Se on saanut keltaisen maalipinnan, ja joku siellä asuu.

Nyt suunnittelen matkaa mammani lapsuudenmaisemiin, kun korona joskus hellittää.

Evakkojuuristani kiinnostuminen on johtanut siihen, että toimin toista vuotta eduskunnan Karjala-kerhon puheenjohtajana. Tämän perinteikkään kerhon tehtävänä on pitää esillä karjalaista kulttuuria ja tietoa menetystä Karjalasta.

Se tuntuu tärkeältä, sillä aika kuluu. Kun ensikäden yhteys evakkoihin katkeaa, miten siirrämme perintöä seuraaville sukupolville?

Äitini kertoi, että Laila-mammani toi rotinoita, kun minä synnyin. Rotinat lapsiperheeseen on mitä kaunein tapa toivottaa uusi pieni ihminen osaksi sukupolvien ketjua.

Sanni Grahn-Laasonen

Kirjoittaja on hämäläinen kansanedustaja (kok) ja eduskunnan Karjala-kerhon puheenjohtaja.

Julkaistu Karjala-lehdessä


« »