Kolumni: Suomi voi vielä pysäyttää katujengit, mutta hyssyttely ei auta

Kuuntelin sisäministeri Maria Ohisaloa (vihr) epäuskoisena.

Hän on toki oikeassa siinä, että syrjäytyminen ja näköalattomuus ovat Suomen suurimpia turvallisuusuhkia. Raaka, silmitön väkivalta, jengiytyminen, leviävä huumekauppa ja yhä nuorempien alaikäisten syyllistyminen vakaviin väkivaltarikoksiin eivät kuitenkaan ole ”nuorten oirehtimista”. Ne ovat jotain paljon vakavampaa.

Poliisi ja Helsingin katujärjestöt tiedottivat tällä viikolla vaarallisista nuorisojengeistä. Pääkaupungin kaduilla kulkee noin 100-150 nuorta, joiden käytös voi olla erittäin arvaamatonta. Monilla näistä nuorista on maahanmuuttajatausta, päihdeongelmia ja varhain alkanut rikoskierre, he ovat tuttuja lastensuojelulle ja poliisille.

Suomi ei vielä ole Ruotsin tiellä. Meillä ei ole roihuavia lähiöitä eikä ”no go” -kaupunginosia, joihin poliisikaan ei uskalla mennä. Tilastojen eli tosiasioiden valossa nuorten väkivaltarikollisuus on pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt. Suomen kaduilla on edelleen erittäin epätodennäköistä joutua väkivallan kohteeksi. Tilastojen mukaan koti on katua vaarallisempi paikka, etenkin naisille.

Tilastot palauttavat asioita mittasuhteisiin, mutta eivät poista sitä, että jengiytymisilmiö on erittäin vaarallinen, vakava ja kaikkea muuta kuin vähättelyn tai hyssyttelyn asia.

Jos vakaviin ilmiöihin ei tartuta heti naapureiden virheistä oppien, Suomella on kaikki mahdollisuudet toistaa ne.

Hälytysmerkit ovat selvät.

Viranomaisilla niin poliisissa kuin lastensuojelussa tulee olla riittävät resurssit ja toimivaltuudet. Tämän lisäksi nuorten kanssa työskentelevillä aikuisilla pitää olla vahva luottamus ja tuki, että toimivaltuuksia saa myös käyttää.

Vaikuttaa siltä, että tuore kiireellä läpi viety lastensuojelulain muutos on osaltaan vaikeuttanut lastensuojelulaitoksista karkailevien, hyvin vaikeasti oireilevien ja jopa itselleen tai muille vaarallisten nuorten auttamista. Laitoksilta puuttuvat käytännössä riittävät keinot estää karkailua. ”Hatkaajien” kiinniotot työllistävät myös Hämeen poliisia. Nämä nuoret ovat vaarassa myös joutua itse rikoksen, väkivallan ja hyväksikäytön uhreiksi.

Lastensuojelun ammattilaiset ovat työssään kovilla. He kohtaavat väkivallan uhkaa ja voimattomuutta.

Toivon, että hallitus perustaa nopeasti asiantuntijaryhmän etsimään keinoja, joilla näihin ongelmiin voidaan puuttua tehokkaammin.

On oltava riittävät keinot suojella nuoria myös itseltään – katkaista rikoskierre tarvittaessa esimerkiksi eristämällä tai ”arestilla” silloin, kun se on lapsen edun mukaista ja suojelee myös muita.

Suomeen ei saa päästää syntymään rinnakkaisyhteiskuntaa, jossa ei enää pelata suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelisääntöjen mukaan.

Sisäministeri Ohisalo viestii nuorten tekemien rikosten olevan ensisijaisesti yhteiskunnan vika, seurausta eriarvoisuudesta. Se on väärä viesti. Mikään ei oikeuta väkivaltaan. Rikoksen tekijä on aina vastuussa rikoksestaan – myös nuori rikoksen tekijä.

Koskaan aiemmin meillä ei ole ollut poliisiasioista vastaavaa ministeriä, joka kannattaisi avoimesti kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamista. Se on kertakaikkiaan väärä viesti tässä ajassa, jossa nuorten huumekokeilut ja -myönteisyys yleistyvät.

Tiukkojen keinojen vaatiminen ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vakavasti oireilevat ja jopa synkkiin rikoksiin nuoret tarvitsevat apua. Yksikään lapsi ei synny rikolliseksi. Taustalla on synkkiä ongelmia ja lapsuuden kokemuksia, kuten ylisukupolvista huono-osaisuutta, surkeat kotiolot, kohdattua väkivaltaa, rasismia, kaltoinkohtelua ja hyväksikäyttöä, päihteitä, oppimisvaikeuksia, huonoa seuraa, syvää osattomuutta ja merkityksen puutetta.

Jenginuorten kohdalla on uskallettava kiihkottomasti – ilman rasismia – puhua myös maahanmuuton ja kotouttamisen ongelmista. Sitä keskustelua on voitava käydä ilman, että leimataan kaikki maahanmuuttajat.

Kaikki haluamme, että Suomi on tulevaisuudessakin maa, jossa puiston läpi uskaltaa kävellä pimeässäkin.

Meillä on oltava keinot tukea heikommista lähtökohdista ponnistavia lapsia ja perheitä ajoissa ja nykyistä paremmin.

Siihen tarvitaan sekä rakkautta että rajoja, kuten vanha viisaus lastenkasvatuksesta kuuluu.

Sanni Grahn-Laasonen

Kirjoittaja on hämäläinen kansanedustaja (kok).

Julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.2020


«