Miksi tasa-arvosta pitää yhä puhua väsymättä
Emme voi hyväksyä maailmaa, jossa isoäidit pelkäävät tyttäriensä ja poikiensa tyttärillä olevan vähemmän oikeuksia kuin heillä oli. Tähän YK:n pääsihteerin António Guterresin lauseeseen pysähdyin tällä viikolla. Sosiaaliturvan lisäksi vastaan Orpon hallituksessa tasa-arvoasioista ja siinä roolissa johdin Suomen delegaatiota YK:n naisten oikeuksien komitean 68. kokouksessa New Yorkissa. Se on toiseksi suurin vuosittainen YK-kokous YK-viikon jälkeen.
Paras keino turvata yhteiskuntien kehittyminen on varmistaa tyttöjen koulutus ja naisten osallistuminen työelämään. Suomea ja muita Pohjoismaita kuunnellaan, sillä olemme tasa-arvon edelläkävijöitä ja myös YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin suurimpia rahoittajia.
Suomella on hieno tasa-arvohistoria. Olimme ensimmäinen maa maailmassa, joka antoi naisille täydet poliittiset oikeudet – äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle vaaleissa – jo vuonna 1906. Sen voimalla nousi eduskuntaan ensimmäisten naisten joukossa myös jokioislainen Miina Sillanpää, myöhemmin Suomen ensimmäinen naisministeri.
Suomessa tasa-arvon edistyminen on ollut ennen kaikkea käytännöllistä. Naiset tarvittiin töihin. Kun kehittyvät maat usein nostavat esiin, että ensin pitää saavuttaa kehitys, jotta voidaan saavuttaa tasa-arvo, Suomella on tähän omaan kokemukseen perustuva vastaus: ei ole toista ilman toista. Tyttöjen ja naisten oikeudet, koulutus, työssäkäynti ja taloudellinen itsenäisyys ovat edellytys kehitykselle, talouden kasvulle ja yhteiskunnan vaurastumiselle.
Suomen tämän päivän tasa-arvo-ongelmia ovat esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta, raskaus- ja perhevapaasyrjintä sekä vanhemmuuden ja hoivavastuun epätasainen jakautuminen.
Huolimattomasti ajattelemme tasa-arvon olevan jo pitkällä. Moni tätäkin lukiessa saattaa huomata ajattelevansa, että miksi tästä asiasta pitää puhua – olisi isompiakin ongelmia, mutta onko?
Koko viikon YK:n päämajan käytävillä tuli silmille ilmiö, josta puhuttiin ”push backina”, tasa-arvon taka-askeleina. Naisten perusoikeuksia, varsinkin seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksia, on viime vuosina kyseenalaistettu maailmanlaajuisesti. Työ on laajaa, hyvin rahoitettua. Se näkyy esimerkiksi aborttioikeuden kyseenalaistamisena ja monimuotoisuuden (diversity) vastustamisena perhekysymyksissä. Mekään emme voi pitää tasa-arvoa itsestäänselvyytenä.
Tytöt ja naiset kärsivät sodista, joita he eivät ole aloittaneet. Seksuaalista väkivaltaa, mukaanlukien raiskauksia ja joukkoraiskauksia, käytetään karmeana sodankäynnin välineenä. Tästä on saatu uskottavia viitteitä niin Israelista, Gazasta, Ukrinasta kuin Sudanistakin.
Afganistanissa naisten asema heikentyy romahdusmaisesti. Taliban-hallinto on rajoittanut naisten ja tyttöjen oikeuksia yli 50 eri määräyksin ja tekee naisista käytännössä näkymättömiä. Rajoitukset koskevat tyttöjen ja naisten koulutusta, liikkumista, työskentelyä ja itsemääräämisoikeutta. Lapsiavioliitot, väkivalta ja äitiyskuolleisuus lisääntyvät. Suomi toi näiden naisten äänen kuuluviin New Yorkissa. Afgaaninaiset jatkavat rohkeaa taistelua oikeuksiensa ja täyden, inhimillisen elämän puolesta.
Tiistaina on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Työn tasa-arvon puolesta on jatkuttava, jotta tytöt kaikkialla maailmassa saisivat päättää omasta kehostaan ja elämästään ja elää ilman väkivallan pelkoa. Se on koko ihmiskunnan kysymys, yhä tänäänkin.
Teksti on julkaistu Forssan lehdessä 16.3.2024.