Uskonnon opetus kasvattaa juuria omaan identiteettiin

Olin tänään vierailemassa Uskot-foorumi ry:n seminaarissa ”Uskonnonopetus ja vähemmistöt”. Kolmea suurta uskontokuntaa – kristittyjä, juutalaisia ja muslimeja – edustava Uskot-foorumi on nostanut esille suomalaisen oman uskonnon opetuksen hyviä puolia mutta myös niitä kipupisteitä, joita uskonnollisten vähemmistöjen edustajat kohtaavat.

Toisinaan meille ministeriöönkin kantautuu viestejä ongelmista paikallisella tasolla, kun lapsille ei tahdo löytyä mahdollisuutta osallistua oman uskontonsa opetukseen. Tämä on kuitenkin perus- ja ihmisoikeuksien kannalta hankala tilanne.

Suomen malli uskonnonopetuksessa on kansainvälisessä vertailussa hyvin poikkeuksellinen siinä suhteessa, että se takaa uskonnollisille vähemmistöille erityisen laajan oikeuden oman uskonnon opetukseen yhteiskunnan järjestämänä. Kunta on velvollinen järjestämään oman uskonnon opetusta, jos vähintään kolmen samaan uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvan oppilaan huoltajat sitä pyytävät.

Uskonnonopetus on tärkeä kysymys perus- ja ihmisoikeutena turvatun uskonnon ja omantunnon vapauden näkökulmasta. Mahdollisuus uskonnonopetukseen kuuluu perustuslain turvaaman uskonnonvapauden piiriin. Uskonnonvapaus edellyttää yksilön mahdollisuutta saada uskonnollista tai elämänkatsomuksellista opetusta.

Myös Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on todettu lapsen vanhempien tai muiden huoltajien oikeus turvata lastensa uskonnollinen ja moraalinen opetus, joka on heidän oman vakaumuksensa mukainen.

Opetussuunnitelmien perusteet perusopetuksessa ja lukiokoulutuksessa on äskettäin uudistettu. Uudistus koski myös uskonnonopetusta.

Uusissa opetussuunnitelman perusteissa uskonnonopetusta on pyritty yhdenmukaistamaan rakenteellisesti niin, että oppiaineessa on laadittu kaikkia opetettavia uskontoja koskevat yhteiset tavoitteet ja keskeiset sisällöt. Eri uskontojen oppimääräkuvauksissa tarkennetaan kaikille yhteisiä sisältöjä oppilaan oman uskonnon luonteen mukaisesti. Oppimääräkuvaukset on annettu evankelis-luterilaiseen uskontoon, ortodoksiseen uskontoon, katoliseen uskontoon, islamiin ja juutalaiseen uskontoon.

Uskonnon opetuksen tehtävänä opetussuunnitelman perusteiden mukaan on ”antaa oppilaille laaja uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys”. Se edistää uskonnon ja kulttuurin välisen suhteen ymmärtämistä sekä uskontojen ja katsomusten monilukutaitoa. Oppilaita ohjataan kriittiseen ajatteluun sekä tarkastelemaan uskontoja ja katsomuksia eri näkökulmista. Oman uskonnon opetus antaa valmiuksia uskontojen ja katsomusten dialogiin, jota käydään sekä katsomusten sisällä että niiden välillä. Opetus kannustaa oppilaita kunnioittamaan elämää, ihmisarvoa sekä omaa ja toisen pyhää. Se rakentaa juuria omaan identiteettiin; nämä juuret ovat aidon kulttuurien kohtaamisen perusta.

Yksi suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia on korkeasti koulutettu, osaava opettajakunta. Koska monien vähemmistöuskontojen ryhmät ovat pieniä, opettajatilanne on haastava. Muodollisesta kelpoisia opettajia ei ole riittävästi ja myös opettajien koulutuksen tarjonnassa on puutteita. Myös oppimateriaalien tilanne on pienten oppilasmäärien vuoksi vähemmistöuskonnoissa selvästi heikompi kuin evankelis-luterilaisessa uskonnossa.

Opetushallitus tuottaa kuitenkin opetuksen tueksi oppikirjoja ja -materiaaleja pienryhmäisiin uskontoihin, joihin ei ole saatavissa oppikirjoja kaupallisilta kustantajilta. Opetushallitus on laatimassa tai uudistamassa uusien opetussuunnitelmien perusteiden mukaisia oppikirjasarjoja, joten oppimateriaalitilannekin on paranemassa.

Myös käytännön opetusjärjestelyissä on esiintynyt vaikeuksia, joista meille ministeriöönkin kantautuu toisinaan viestejä.  Uskonnon opetuksen järjestäminen on ymmärrettävästi opetuksen järjestäjälle vaikea palapeli. Kun eri uskontoja edustavat oppilaat ovat eri kouluissa, eri luokka-asteilla ja eri luokissa, opetusryhmien muodostaminen ei ole yksinkertaista. Joskus tämä johtaa siihen, että pienryhmäistä uskontoa tai elämänkatsomustietoa opiskelevalle oppilaalle tulee pitkiä odotusaikoja tai hankalia kuljetuksia. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan oikeuta tinkimään lapsen tai nuoren oikeudesta saada oman uskontonsa opetusta.

Eri uskontojen opetuksessa on uusissa opetussuunnitelmissa osittain yhteisiä sisältöjä. Joissakin tapauksissa eri katsomusten opetusta on alettu järjestää osittain yhteisillä oppitunneilla. Yhteistä opetusta on usein perusteltu uskontodialogin edistämisellä. Huolellisesti toteutettuna se antaa mahdollisuuden keskustella ohjatusti uskonnollisista kysymyksistä eri uskontoihin kuuluvien kesken. Tällaisten järjestelyjen toimivuudesta kuulen mielelläni kentän kokemuksia ja mielipiteitä.

Yhdistetyssä opetuksessa voi olla riskinä se, että vähemmistöön kuuluvan lapsen vähemmistöasema helposti korostuu. Pienikin lapsi saattaa joutua ikään kuin oman uskontokuntansa edustajaksi, selittämään ja puolustamaan oman yhteisönsä käsityksiä. Kun uudenlaisia opetusjärjestelyjä tehdään, on aina aloitettava pedagogisista lähtökohdista. Missään tapauksessa syynä eivät saisi olla rahan säästäminen tai lukujärjestysten laatimisen helpottaminen.

Uskonnonopetuksen järjestäminen on yksi käytännön osoitus siitä, että valtio arvostaa uskontoja positiivisena voimavarana ja kunnioittaa myös uskonnollisten vähemmistöjen arvomaailmaa. Uskonnon opetus tarjoaa lähtökohtaisesti yhdenvertaisen kohtelun kaikenlaisten katsomusten edustajille ja näin rakentaa pohjaa kulttuurisuuden moninaisuuden ymmärtämiselle ja arvostamiselle.

Oman uskonnon tuntemuksen ja uskontojen lukutaidon merkitys korostuu tänä päivänä entisestään. Parhaimmillaan oman uskonnon opetus voi ehkäistä ääriajattelua, vahvistaa tervettä identiteettiä ja lisätä ymmärrystä muista uskonnoista.