Puhe: Kaatuneitten Omaisten Liitto ry:n valtakunnalliset hengelliset ja kulttuuripäivät Hämeenlinna 18.9.2016

Arvoisat sotalesket ja sotaorvot, hyvät kuulijat!

Sodalla on pitkä varjo. Sodan vaikutukset näkyvät yhä, vaikka meillä Suomessa on takana jo yli 70 vuotta rauhan aikaa. Teille, jotka menetitte sodassa puolisonne tai vanhempanne, sodan vaikutukset ovat erityisen konkreettiset. Kaikilla teistä on oma tarinanne. Yhteistä on, että läheisen menettäminen sodassa on suuresti muuttanut elämän suuntaa jokaisella teistä.

Olette menettäneet ennenaikaisesti teille läheisen ihmisen. Monet ovat kasvaneet aikuisiksi ilman isää, jotkut ilman äitiä, jotkut ilman kumpaakaan. Olette joutuneet kokemaan turvattomuutta ja kantamaan raskaita taakkoja. Yhden ainoan uutisen myötä koko elämä muuttui. Elämästä tuli yhtäkkiä lähes sietämättömän raskasta; silti elämän oli jatkuttava.

Sodanjälkeisenä pula-aikana lesken ja orvon leipä oli vielä kapeampi kuin muilla. Monella aineellinen asema oli suorastaan hädänalainen. Köyhyyteen saattoi liittyä myös muiden hyljeksintää ja kiusaamista. Monelle orpous kavensi ratkaisevasti opiskelumahdollisuuksia, kun opintoihin ei ollut varaa.

Sodan jälkeisessä ilmapiirissä sodan aiheuttamista menetyksistä ei myöskään ollut sopivaa puhua. Vaikeneminen ei varmasti ollut helppoa: omasta isästä tai äidistä ei ikään kuin saanut puhua. Suru oli kannettava hiljaa, vaieten.

Sotaleskien ja sotaorpojen suurta uhrausta ei ole aina riittävästi huomattu eikä sille ole annettu riittävästi arvoa. Tilanne on kuitenkin viime vuosina muuttunut parempaan suuntaan. Tutkimukset ovat lisänneet ymmärrystämme sotaleskien ja sotaorpojen kokemuksista. Kolme vuotta sitten silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko luovutti vastaavassa tilaisuudessa sotaorvoille valtiovallan kunnianosoituksen.

Kaatuneiden omaisten liitto ja sotaorpoyhdistykset ovat äskettäin saaneet päätökseen sotaorpojen rekisteröintihankkeen ja sotaorvoille on saatu oma tunnus. Tätä hanketta valtio tuki Raha-automaattiyhdistyksen avustuksella.

Hyvät kuulijat!

Minun sukupolveni on siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että emme ole joutuneet kokemaan sodan kauheuksia. Me tunnemme sodan vain historiankirjoista ja vanhempien ihmisten kertomuksista tai sanomalehdistä ja television uutislähetyksistä jossakin kaukana. Olemme saaneet elää rauhan oloissa, yhdessä maailman turvallisimmista ja vauraimmista maista. Pieni Suomi onnistui sodassa kuin ihmeen kaupalla säilyttämään itsenäisyytensä ja demokraattisen valtiomuotonsa.

Sodan jälkeen Suomi oli köyhä ja sodan kaltoin kohtelema maa, mutta teidän sukupolvenne ponnisteluilla Suomi nousi vähitellen vauraiden länsimaisten hyvinvointivaltioiden joukkoon. Te kannoitte kaikesta tästä raskaan vastuun ja maksoitte kalliin hinnan.

Tänä päivänä sodat ovat kaukana vierailla mailla, mutta nykypäivän tiedonvälitys tuo niiden kauhut olohuoneisiimme. Myös halki Euroopan kulkevista pakolaisten virroista osa on yltänyt Suomeen asti. Meille saapui viime vuonna ennenkuulumaton määrä turvapaikanhakijoita, väkilukuun suhteutettuna neljänneksi eniten Euroopassa. Yhteiskuntamme on nyt laitettu uudenlaiseen koetukseen.

Samalla sodan luonne on muuttunut. Meidän sotamme keskelläkin eli odotus siitä, että jonain päivänä tulee rauha, sota päättyy ja päästään jälleenrakentamaan. Nykypäivän konfliktialueilla ei usein edes tiedetä, kuka milloinkin on vihollinen, kun siviilit jäävät keskenään taistelevien ryhmien ristituleen eikä tappamiselle ole loppua näköpiirissä.

Turvapaikanhakijoiden määrät tuovat meille monenlaisia haasteita, joita hallituksessa ratkomme koko ajan. Mielipiteitä tilanteesta on esitetty monenlaisia. Monet ovat muistuttaneet myös siitä, että suomalaisiakin lähti aikoinaan sotaa pakoon esimerkiksi Ruotsiin tai Kanadaan. Yksi asia on selvä: sotaorpojen ja sotaleskien perinne ja kunnia velvoittaa meitä nykypäivänä siihen, että emme toista samoja virheitä, että emme hyväksy rasismia tai syrjintää, että annamme tukea ja apua niille jotka sitä tarvitsevat. Laitamme alaikäiset lapset varhaiskasvatukseen tai kouluun ja annamme niille, jotka eivät voi palata, mahdollisuuden tulla osaksi yhteiskuntaamme.

Hyvät kuulijat!

Sodalla on pitkä varjo. Moni teistä sotaorvoista saattoi olla vielä aivan pieni lapsi, kun isä tai äiti kuoli.

”Olen joskus miettinyt, olisiko helpompaa, jos olisi isästä edes pieni muistikuva. Kerran tulin miettineeksi, että kun isä kerran oli kotona kaksi viikkoa syntymäni jälkeen, on hän varmaan pitänyt minua sylissään. Niin minä kuvittelen itseni ihan pieneksi ja isäni syliin. Voiko ihmisellä olla sellaisesta muisto mielensä syvyyksissä?”

Näin kertoi omista ajatuksistaan eräs sotaorpo haastattelussa. Vielä erityisen vaikeaa on ollut niissä perheissä, joissa isä oli kadonnut rintamalla eikä varmuutta elämästä tai kuolemasta ollut. Isää odotettiin kotiin, hänen paluustaan haaveiltiin. Tai suru-uutinen haluttiin kieltää, siihen oli liian vaikea uskoa. Vasta kun muiden lapsien isät palasivat kotiin rintamalta ja oma ei koskaan, oma tilanne alkoi valjeta – ja niin kuin lapsia aina, erilaisuus painoi ja vaikeutti. Oli kasvettava aikuiseksi varhain, otettava vastuuta, tehtävä töitä.

Teidän sukupolvenne oppi arvostamaan edellisiltä sukupolvilta saamaansa aivan eri tavalla. Ja silti te jatkoitte raatamista, jotta vielä teidän lapsillanne olisi parempi maa ja parempi yhteiskunta.

Tästä kaikesta lausun teille jokaiselle valtiovallan edustajana mitä syvimmät kiitokset!

Kuva: Jaakko Harjuvaara, www.sotaorvot.fi